Syyskuu vilahti varsin nopeasti, mutta nyt on sopiva hetki päivittää kuulumisia. Syyskuussa oli monia mukavia tapahtumia, joihin osallistuin niin lankamyyjänä kuin myös lääkärin roolissa. On ilo nähdä, kuinka monella paikkakunnalla on vireitä yhdistyksiä ja järjestöjä, jotka järjestävät tapahtumia. Ihmiset myös löytävät näihin tapahtumiin. Tietysti päällekkäisyyksiä sattuu, eikä Neuletohtorikaan voi kaikkialle revetä, mutta pyrin tasapuolisesti kiertämään tässä lähialueella erilaisissa tapahtumissa.
Tämän tekstin otsikkoa pohdiskelin aikani. Aihe kumpuaa tuolta lääkärintyön puolelta, eikä sinänsä ole mikään uusi asia. Olen jo vuosien ajan potilastyössä huomannut, kuinka monella potilaalla on ollut kokemus siitä, ettei hänen vaivaansa ole tutkittu saati hoidettu, tai että hän ei ole tullut kuulluksi. Tapanani on kysyä potilaalta, jolla on jokin pitkäaikainen vaiva, onko hän käynyt sen vuoksi lääkärissä tai onko asiaa tutkittu. Vastaukset vaihtelevat, osa ei ole käynyt lääkärissä vaivan vuoksi, osa on. Kaikki eivät muista, ovatko juuri tämän vaivan vuoksi käyneet.
Aika usein on käynyt niin, että kun sitten selaan potilastietoja, sieltä tulee vastaan, että asiaa on saatettu tutkia aika paljonkin, mutta potilaalle on jäänyt mielikuva, ettei mitään ole tehty. Mistä tämä johtuu? Yksi syy voi olla terveydenhuoltojärjestelmän pirstaleisuus. Ihminen voi joutua selittämään monelle ammattilaiselle, miksi hänen tulisi saada vastaanottoaika. Julkisen terveydenhuollon vastaanottojonot voivat olla pitkät, odottaessa turhautuu ja vaivan luonne voi muuttua. Yksityiseen terveydenhuoltoon ei kaikilla ole mahdollisuus hakeutua, osin kustannussyistä, osin siitä syystä, ettei palvelua ole lähellä tarjolla.
Tutkimuksia joudutaan usein tekemään osissa. Lääkäri voi vastaanottokäynnin yhteydessä määrätä verikokeita tai kuvantamisia, joita ei samana päivänä pysty tekemään, eivätkä tuloksetkaan heti ole käytettävissä. Taas odotellaan. Mitä sitten tapahtuu, kun tutkimukset ovat valmiit? Itse ajattelisin, että ne olisi hyvä käydä vastaanotolla tai vähintään puhelimessa läpi potilaan kanssa. Kerrotaan tulokset, kerrotaan mahdollinen diagnoosi ja kerrotaan, miten tilannetta voidaan hoitaa tai helpottaa. Kerrottaisiin myös, miten toimitaan, jos tilanne muuttuu.
Aika usein olen törmännyt siihen, että potilas kertoo hänelle luvatun yhteydenoton, jota ei ole tullut. Voi myös olla, että lääkäri on tehnyt sairauskertomukseen lyhyen kirjauksen tilanteesta, ja hoitaja soittaa potilaalle. Joissain tilanteissa tämä voi olla riittävä ratkaisu, mutta aina se ei ole. Eli toinen syy mielikuvaan tutkimattomuudesta voi olla se, ettei potilaan kanssa ole tehty yhteenvetoa asiasta.
Olen pohdiskellut, kuinka paljon edellä kuvattu tilanne aiheuttaa uusia yhteydenottoja terveydenhuoltoon ja pahimmillaan samoihin tutkimuksiin, jos mistään ei löydy selkeää yhteenvetoa. Potilas ei välttämättä osaa kertoa, mitä on tehty tai hän ei miellä tutkimusten liittyneen juuri siihen vaivaan, jota hän haluaisi tutkituttaa. Tällöin korostuu lääkärin vastuu lukea aiemmat sairauskertomusmerkinnät ja kerrata potilaan kanssa tehdyt tutkimukset. Joskus lisätutkimukset voivat olla tarpeen. Silti mielestäni mikään ns. konetutkimus ei korvaa sitä, että potilas saa kertoa asiansa ja tulee kuulluksi huolineen, ja että lääkäri kuuntelee ja tutkii potilaan.
Kuulluksi tuleminen on tärkeää muulloinkin kuin vain lääkärin vastaanotolla. Pienellä lapsella voi olla paljon asiaa, jonka kertominen ei ehkä ole niin loogista kuin aikuinen toivoisi. Iäkäs, muistisairas henkilö voi kertoa samat asiat tunnista toiseen, päivästä toiseen, aina vain uudestaan ja uudestaan. Jaksatko kuunnella heitä?
Nuorille kollegoille muistutin aiemmassa työssäni usein siitä, että sanaton viestintä voi olla jopa tärkeämpää kuin sanaton viestintä. Vaikka suu puhuisi tuhat sanaa, mutta katse on jossain muualla kuin puhumisen kohteessa tai jos kädet näpräävät tietokonetta tai kännykkää, voi toiselle jäädä olo, ettei ole tullut kohdatuksi. Aina ei sanoja tarvita, hymy, kosketus tai jopa halaus voi olla paljon parempi tapa viestiä siitä, että olen huomannut sinut, kuulin sinut ja olen tässä.
Kommunikointi on taitolaji, eikä se liity ainoastaan terveydenhuoltoon. Entäpä jos et tule kuulluksi vaikkapa pankissa, kaupassa tai harrastuksessa? Tekeekö silloin mieli mennä uudestaan kyseiseen paikkaan? Entä jos sinut sivuutetaan perhetapaamisessa tai ystävien keskuudessa? Jälkimmäinen esimerkki voi toteutua muistisairaiden ihmisten kohdalla, vaikka se ei saisi olla niin. Meillä kaikilla on oikeus puhua ja tulla kuulluksi. Onko meillä myös velvollisuus kuunnella?
Lempeää lokakuun jatkoa kaikille!
Anu